Päätöksenteossa joudumme keskittymään usein vain siihen, mikä on laskennallisesti mitattavissa ja tieteellisesti todennettavissa. Mutta entä ne arvot, joita ei voi puristaa kaavioon tai numeroiksi – mutta jotka ovat olennaisia hyvinvoinnillemme?

Miten mitataan tunne, elämys tai paikan vaikuttavuus? Riittääkö webropol-kysely? Entä jos ei ole olemassa eksaktia, tutkittua tietoa, mihin päätökset nojata?

Vantaan kaupunginvaltuustossa kuukausi sitten vihreiden Tuomas Mutanen piti puheenvuoron keskustelussa valosaasteen vähentämisestä. Hän ei puhunut vain energiankulutuksesta tai säädöksistä, vaan siitä, miten tärkeää ihmiselle on nähdä linnunrata. Hän muistutti, kuinka merkittävää on pimeys, tähtitaivaan kokeminen ja tunne siitä, että olemme osa jotakin suurempaa – kuten esi-isämme aikanaan. Mutta valosaaste peittää taivaan, ja meiltä katoaa tämä yhteys.

Puhe herätti huomiota – ja vastareaktioita. Joku kiirehti vihjaamaan, että tällaista tunnepitoista puhetta ei voi ottaa vakavasti. Tähtitaivaan merkitystä ei voi laskennallisesti todistaa. Mutta jos jotain ei voi mitata, onko se siis arvotonta?

Sama kysymys pätee kaupunkiympäristöön. Me haluamme elää kaupungissa, jossa viihdymme. Se tarkoittaa toimivia rakennuksia, harkittua mittakaavaa ja hyvin suunniteltuja reittejä. Mutta entä jos vaadimme kauneutta? Voiko vaatia kauniimpia taloja ja kauniimpia kävelykatuja? Sana kaunis tuntuu heti liian kevyeltä, liian subjektiiviselta – aivan kuin sillä ei olisi merkitystä, koska sitä ei voi mitata.

Silti juuri nämä asiat muodostavat ympäristön laadun. Se, miltä kaupunkimme näyttää ja tuntuu, vaikuttaa suoraan hyvinvointiimme. Me voimme tuntea linnunradan suuruuden ilman, että tiedämme tähtien tarkkaa etäisyyttä. Voimme tunnistaa kauniin kaupunkiympäristön ilman, että pystymme asettamaan sille eksaktin arvon. Suunnittelijoiden tehtävä on valita oikeat palikat, jotta me saamme tuntea kauneuden.

Päätöksenteossa on muistettava kauneuden arvo. Se on myös ennaltaehkäisyä – ongelmien ja ankeuden.