Tiedättekö sen tunteen, kun katselee keittiöveistä ja miettii, miten sillä viiltäisi ranteen parhaiten?
Tiedättekö sen tunteen, kun on kiskottava silmäripset irti, koska KGB:n agentit ulko-ovella saavat sinut muuten kiinni?
Tiedättekö sen tunteen, kun kuukausiin yhtään mikään ei tunnu yhtään miltään, eikä itkuunkaan ole enää voimia?
Tiedättekö sen tunteen, kun vauva huutaa, ei lopeta, huutaa, ja haluaa vain heittää sen uudestaan ja uudestaan seinään, jotta ääni lakkaisi?
Minä en. Minulla on ollut tuuria.
Mutta moni tietää. Omassa lähipiirissänikin. Todellisuus voi twistautua käsittämättömäksi, ihminen voi lamaantua, mielestä kumpuaa halu vahingoittaa ja pimeys valtaa kaiken. Tai sitten vain ahdistaa ja pelottaa niin, ettei jaksaisi olla, vaikkei kuolemaa mietikään.
Mielen terveys ei ole pelkkää mielen hyvinvointia. Pelot, ahdistuneisuus ja ajoittaiset nukahtamisvaikeudet ovat toki myös osa elämää. Mielenterveyden häiriöstä on kyse, kun tunteet, ajatukset tai käytös haittaavat toimintakykyä, ihmissuhteita tai aiheuttavat kärsimystä. Vakava häiriö voi lamaannuttaa täysin. Silloin on jo kiire. Ongelmat koskettavat kaikenikäisiä. Lapsista vanhuksiin – jotka usein unohtuvat.
Vaikka mielenterveyden häiriöt tunnistetaankin nykyään paremmin kuin ennen ja niiden lyömä leima on hieman hälvennyt, on aina ihan äärimmäisen tärkeää saada niihin hoitoa nopeasti, eikä joutua kuihtumaan kuukausien jonoissa. Hoitamattomuus ja viivästynyt hoito voi olla kohtalokasta ja lisää aina myös kustannuksia. Moni saisi apua jo muutaman kerran keskustelusta ammattilaisen kanssa. Lääkkeillä turruttamisenkaan ei pitäisi olla enää nykyaikaa, vaikka ilman lääkitystä ei usein pärjääkään. Terapiatakuu eli nopea terapiaan pääsy on ihan ehdoton vaatimus. Kouluterveydenhoito, varhaiskasvatus ja eri vaiheiden sosiaalityö tarvitsevatkin lisää niitä kuuluisia käsipareja ja kuuntelevia korvia ongelmien tunnistamiseen, keskusteluun ja hoitoon ohjaamiseen.
Ja meillä kaikilla täytyisi olla aikaa pysähtyä.
—–
Vielä muistelen hetken nuorta naista, josta en tiedä edes nimeä. Sanon vaikka nyt Tiinaksi. Opiskelin taidehistoriaa Helsingin yliopistossa 90-luvulla, ja kerran luennolta lähtiessäni jäin seisomaan ylimmän kerroksen porrasaulaan kaiteeseen nojaten. Tummatukkainen, minua ehkä pari vuotta nuorempi hento nainen, jonka olin nähnyt muutamia kertoja luennoilla, tuli siihen. Emme tunteneet toisiamme yhtään, mutta Tiina katsoi minua ja sanoi, että haluaa puhua. Hän kertoi olevansa täysin yksinäinen. Mikään ei tunnu miltään, vanhemmille ei voi puhua, opiskelut eivät suju, luennoilla ei ymmärrä kuulemaansa. Hän osoitti neljä kerrosta alaspäin, missä lattialaatat tuntuivat olevan kovin kaukana, ja sanoi ajattelevansa että hyppääminen tuonne alas auttaisi.
En enää tarkkaan muista mitä vastasin, mitä puhuin, mutta muistan sen pysähtyneen tunteen, että edessäni on kuin perhonen, joka on kuolemaisillaan jos rutistan sanoilla liikaa tai väärin. Puhuin Nyyti ry:sta eli opiskelijoiden mielenterveysjärjestöstä, onneksi muistin sen. Tiina tiesi Nyytin, mutta sanoi ettei ole uskaltanut olla yhteydessä. Lupasi olla. Puhuin varmasti täysin vääriä, osaamattomia, sanoja myös, siitä että varmasti tuosta vielä nouset ja kohta on paremmin ja muuta lässyä. Ehdotin että mentäisiin kahville. Tiina kieltäytyi, mutta sanoi että joskus toiste. Kehotin uudestaan ottamaan Nyytiin yhteyttä, ja että voitaisiin soittaa tai mennä vaikka yhdessä. Juteltiin siinä jonkun aikaa ja sitten hän sanoi että täytyy mennä ja lähti. Ja sanoi kiitos.
En nähnyt Tiinaa enää koskaan sen jälkeen.