Ohessa on kuva Keski-Pasilasta. Ei ole ehkä reilua kuvata kaupunkia harmaimmassa mahdollisessa säässä (mutta tällainen sää meillä on usein) eikä keskeneräisiä kohteita (mutta vähän vaikuttaa siltä, että tätä paikkaa ei enää voi parantaa). Täällä näyttää siltä, että on haluttu tehdä mahdollisimman rumaa ja ahdasta.
On tavallista syyttää arkkitehteja kun kaupunkiin syntyy asukkaiden mielestä rumia taloja ja ikävää ympäristöä, ja syytös on tietysti osin perusteltu. Arkkitehdithan tekevät sekä kaupunkisuunnittelua että näitä rakennuksia. Suunnittelijoilla pitäisi olla aina ymmärrystä mittakaavasta ja kauneudentajua. Niitä usein varmasti onkin – tai ainakin pitäisi olla. Mutta lisäksi vaaditaan valtavasti sinnikkyyttä ja rohkeutta ajaa näitä asioita todellisuudessa, missä raha ja myytävien neliöiden tehokkuus ratkaisee. Sitä sinnikkyyttä voi vaatia myös päättäjiltä.
Tarvitsemme tilaa olla ja liikkua. Myös rakennukset kaipaavat tilaa ympärilleen. Vanhoissa, pittoreskeissa kaupungeissa voi olla kapeita kujia, mutta rakennusten korkeus ja paksuus (runkosyvyys) ei ole näissä koskaan Keski-Pasilan, tai monen muun uuden asuinalueen kaltainen. Isot rakennukset tarvitsevat enemmän tilaa kuin pienet. Kaupunkikuvassa on myös hyvä olla korkeamman ja matalamman vaihtelua. Kaupunkisuunnittelu onkin eräänlaista kolmiulotteista sommittelua, minkä sisällä ihminen voi liikkua ja nauttia erilaisista tilaelämyksistä, mitä positiivisemmista, sen parempi.
Arkkitehtien peruskieltä ovat ”tilan tuntu” ja ”arkkitehtoninen tila”. Kuitenkin tuntuu, että nykyään liian usein arkkitehtoninen tila ja mittakaava unohtuvat. Sen sijaan vanhojen 60-luvun lähiöiden perusratkaisut ovat tilasommittelun suhteen usein aika mainioita: rakennukset (piste- ja lamellitalot) seisovat väljästi sijoitettuna maastossa tai hiukan tiiviimmin sommiteltuna keskemmällä kaupunkia, ja keskelle on sijoitettu matala ostari. Ostarin kohdalla on ikäänkuin ihmisille ja rakennuksille tilaa hengittää ja myös tilaa valolle. Näitä ostareita on täydennysrakentamisessa usein purettu ja tilalle rakennettu uusi korkea talomassa. Kaupunkikuvan ”hengähdyspaikka” on kadonnut.
Miksei mittasuhteiden merkityksestä enää välitetä? Ihmisen ei ole hyvä olla, liikkua tai asua ison harmaan betonimassan ja tehokkaiden rakennusmöykkyjen keskellä.
Tilanne ei muutu kuin hiukan paremmaksi, jos rakennukset väritetään violeteiksi ja punaisiksi ja niihin laitetaan iso viistokatto 2020-luvun alun tapaan. Mutta kauneus onkin oman kirjoituksensa aihe. Siitä meidän pitää ehdottomasti puhua enemmän.